Tämän vuoden Viron melontaretki pidettiin perinteisesti kesäkuun lopulla. Retki on käytännössä osanottajien itsensä järjestämä, ei siis yhdenkään seuran. Porukka tulee hyvin monesta eri seurasta, ja kaikki olivat kokeneita Viron kävijöitä, paitsi minä jolle matka oli vasta toinen.
Ensimmäinen legi lähti Helsingin Soutustadionilta kohti Porkkalan Söderskäriä 28.6. Vastatuulta oli (perinteiden mukaisesti) kohtalaisesti, mutta kärsivällisen kauhomisen tuloksena pääsimme Söderskäriin sopivasti illaksi. 37km matkalta jäi mieleen hyvä yöpymispaikka Stora Mickelskär. Söderskärissä kannattaa hakea saaren koillispäästä pieni silokallioiden rajaama lahti, jossa on tasaiset ja matalat kalliorannat; paikkana samanlainen kuin Vihurin Bengtskärin retken leirintäpaikka. Sieltä löytyy myös roskiksia ja käymäläkin. Tässä vaiheessa meitä retkeläisiä oli seitsemän, mutta kolme (Tommi Hendriks, Taina Kinnunen ja Ilkka Salmi) jatkaisi kiireidensä vuoksi Naissaaresta Tallinnaan ja tulisi laivalla takaisin. Me loput neljä (Eva-Lotta Backman-Winquist, Raimo Tamminen, Peter Östberg ja minä) emme vielä olleet sopineet mitä reittiä palaisimme.
Kuvateksti: Saavumme Naissaareen. (© Eva-Lotta Backman-Winqvist)
Seuraavana päivänä oli hieno sää; saaren tutkamasto alkoi näkyä jo reilun puolentoista tunnin melonnan jälkeen. Matka Naissaareen meni kuin itsestään. Rantautuessa kannattaa vetää kajakki reilusti pois vedestä ’tsunamien’ vuoksi: vaikka meri näyttää tyyneltä, matkustajalaivojen pitkät aallot nostavat yllättäen rannassa 50-60cm murtuvia aaltoja, jotka hakkaavat kajakkia rantakiviin, ja täyttävät kajakin kaikki aukinaiset aukot vedellä.
Tukevan lounaan jälleen erosimme Tallinnaan menijöistä. Olimme päättäneet mennä Helsinkiin Pranglin kautta. Aluksi päätimme jatkaa matkaa Aegnan saareen yöksi, mutta kun laivaväylät oli ylitetty, tuuli tyyntyi ja meno maittoi, joten jatkettiin Prangliin asti. Aegnassa on kuulemma myös enemmän riesaa itikoista.
Kuvateksti: Viimeiset 10 km Pranglille mentiin unelmasäässä.
Viron saarten rannat ovat melko kivisiä, minkä vuoksi rantautumispaikkaa joutuu hiukka hakemaan. Lisähakemista aiheuttaa moniin poukamiin kerääntyvä aaltojen tuoma levä. Se näyttää ja tuntuu tuoreelta lehmänpaskalta; levämassa on sisältä myös muhevan lämmin… Mutta kun takana oli jo 67km ja yö lähestyi, emme jatkaneet rantautumispaikan etsimistä vaan kahlasimme kuran läpi ja pystytimme teltat Pranglin majakan lähelle.
Kuvateksti: Muhevaa levää…
Seuraava päivä valkeni hiukka liian tuulisena (ennuste 8 … 9 m/s, rannalta jo näki vaahtopäitä vaikka tuuli tuli saarelta), joten pidimme välipäivän, ja kävelimme Pranglin kylään hakemaan vettä ja ostamaan vaihtelua retkimuonaan. Kahden tiiviin melontapäivän jälkeen tuntui lepopäivä hyvältä. Pranglilla on samanlaisia piirteitä kuin Naissaarellakin: pohjoisranta on ollut vahvasti rajavalvonnan käytössä ja siksi vieläkin asumaton. Molemmat saaret ovat myös hiekkaisia ja kaivovesi hiukka vihreää. Asutus on vähäistä ja elo raukeaa.
Kuvateksti: Pranglin perinteistä rakennuskantaa.
Kuvateksti: Jalankulkuvalo.. joopa joo. Taisi ilmoittaa että kuvan kioski on auki.
Lähtöpäivän aamu 1.7. aukeni sumuisena, joten jäimme odottamaan sen selkiytymistä. Näkyvyyttä oli n. 100 metriä, mikä on aivan liian vähän veneiden ja laivojen havaitsemiseen. Noin klo 10 sumu hälveni ja tuuli oli ennustetun mukainen alle 5 m/s. Ennuste sanoi tuulen pysyvän sivumyötäisenä ja alle 6 m/s, joten kajakit laitettiin äkkiä vesille ja aloitettiin matka kohti Helsingin Soutustadionia. Matka meni ilman kummempia tapahtumia. Välillä juteltiin, välillä oli hiljaista ja välillä oli kelluttelutauko. Pitkillä melontamatkoilla yleensä, ja tällaisella avomeriylityksellä erityisesti on tärkeää meloa sellaista vauhtia että säilyttää hyvän toimintakyvyn koko ajan. Eli valppaus säilyy, ja jaksaa reagoida vaikkapa yllättäviin kelimuutoksiin, veneisiin, tai jaksaa hinata vaikka vatsataudin heikentämää kollegaa. Aallot ovat loivempia kuin Näsijärvellä. Tallinna-Helsinki laivaväylä oli koko ajan vasemmalla puolellamme n. 1-2 km päässä kun meloimme kohti Helsingin majakkaa. Majakalta on Soutustadionille vielä jotain 26 km.
Kuvateksti: Ohitamme Helsingin majakan. (© Eva-Lotta Backman-Winqvist)
Majakan jälkeen meidän oli ylitettävä väylä viistoon, jolloin täytyi vilkuilla taaksepäin. (tässä auttaa jos muistaa laivojen aikatauluja). Helsinkiä lähestyttäessä pienveneväylien ja pienveneiden määrä lisääntyi, joten oli syytä olla valppaana. Länsisataman ja Lauttasaaren seutuvilla oli erittäin hyvä että matkassa oli kokeneita Helsingin melojia, jotka tiesivät mikä reitti minimoi veneiden tielle jäämisen. Moni vene ylitti selvästi alueen nopeusrajoituksen 9km/h.
Muut melojat olivat kurvanneet omien seurojensa laitureihin ja saavuin Soutustadionille yksin. Perillä oli voimia yllättävän hyvin jäljellä, mm. kajakin nosto auton katolle meni helposti.
Retken komeimmat aallot koin, kun Tallink Shuttle tuli vauhdilla vastaan lähtiessään Helsingistä: keula-aalto oli varmaan 30 metriä pitkä. Aallon pohjalla oli outo olo, koska meri näytti samalta kuin ennenkin, mutta horisontista olivat hävinneet puut ja rakennukset. Aalto oli niin loiva, ettei sitä heti hahmottanut. Kuopan loivuus selvisi vasta toisessa aallossa. Tällaiset aallot yllättävät ”tsunameina” varmasti kaukanakin.
Kuvateksti: Kiihdytän kohti Tallink Shuttlea aaltoja kokeilemaan. (© Eva-Lotta Backman-Winqvist)
Neuvostoliiton aikaan Viro-retki piti aina suorittaa Suomesta Pirittaan; minnekään muualle ei saanut rantautua, ja tämä asetti silloisten melojien kunnolle lisähaasteita. Jotenkin nykyinen Helsinki-Tallinna melonta tuntuisi enemmän nimensä mukaiselta, jos melottaisiin Tallinnaan tai Pirittaan asti, ja voisi reilusti patseerata kaupungilla ennen paluuta. Silloin pitäisi pystyä jättämään kajakit jonnekin luotettavaan lukittuun tai valvottuun paikkaan, ja tällaista ei nyt ollut tiedossa. Nyky-Tallinnassa on varmasti yhteistyöhaluinen kajakkivuokraamo tai seura, jolta säilytys voitaisiin ostaa. Otin asian puheeksi matkalla, katsotaan millaiseksi retki ensi vuonna muotoutuu.
Matkalla opittua:
- Tukeva koskianorakki + hikialuspaita oli yllättävän hyvä asuvalinta; merituuli ja pärskeet viilensivät, ja toisaalta anorakki hengitti joten hikoilu jäi kohtuulliseksi. Tosin 10 tunnin yhtämittaisen melonnan jälkeen aluspaita ei ollut märkä vaan limainen.
- Vaikka aurinkorasvaa levitti huolella, kämmenselät paloivat. Samoin alahuuli.
- Vaarallisimpia ovat ”nenä pystyssä” ajavat yli 10 metriset moottoriveneet, koska kuljettaja ei välttämättä näe eteensä kunnolla. (ja katse on karttanäytössä tai veneen bileporukoissa)
- Evän toiminta kannattaa varmistaa heti kun on saanut kajakin vesille; hiekkaranta jumittaa sen helposti ja merellä sen saaminen toimintaan on usein työläämpää kuin rannassa. Kaveri ja puukko ovat hyvä yhdistelmä. Samoin evään laitettu narulenkki.
- Katamaraani-runkoinen matkustaja-alus ilmestyy horisonttiin nopeasti, mutta onneksi se pitää niin kovaa ääntä että sen kuulee kaukaa.
- Matkustajalaivojen aikataulujen ulkoa muistaminen helpottaa väylänylityksiä; ei tarvitse pälyillä horisonttia koko ajan.
- Prangli/Viro – Soutustadion/Hki matka 61.5 km ilman rantautumisia, kesto n. 10 tuntia taukoineen.
Melontataukojen bio-tase: 5 ruissämpylää, 3 banaania, 2 suolakurkkua, 0.7l vettä, ja vastapainoksi 3 ”helpotusta” kippoon. Ennen lähtöä oli tietysti syöty tukeva aamiainen.
[/list]
Aihe: Retkikuvaus Hki – Söderskär – Naissaar – Prangli – Hki 165km (Luettu 16885 kertaa)