Tänä vuonna pieni meriretki vei osallistujat melomaan Raumanmerelle ja Kylmäpihlajan majakalle 31.7.-2.8.2009 väliseksi viikonlopuksi. Viime vuoden retken tapaan vetäjänä oli Markku ja mukaan retkelle olivat ilmoittautuneet Teresa, Ulla, Marko M, Minna, Antti H, Hanna, Taru ja minä. Ryhmä oli mukavan kokoinen ja mukaan mahtui niin ensikertalaisia kuin kokeneempiakin melojia. Matkan kohde oli maisemallisesti erilainen verrattuna viimevuotiseen retkeen Uudenkaupungin saaristossa. Rauman kaupungin valot ja teollisuus tuottivat ainakin minulle alkuun hämmennystä ja pienoista pettymystä.
Lähdimme melomaan perjantai-iltana Rokinnokasta Reksaareen. Ilma oli täynnä sateen jättämää kosteutta että meren suolaista makua ja hajua. Hetken aikaa tunsinkin melovani liian isossa kajakissa ja liian isoissa vesissä. Olo oli kuin järvimuikulla, joka oli heitetty harmaaseen meriveteen katsomaan toisenlaista maailmaa. Joskus vain käy niin ohraisesti, että alku vaatii pitempää starttia sopeutumiseen. Siihen auttoi Markun ja Teresan lupaama yllätys mukanaolijoille: ahvenanmaalaista pannukakkua kahdella eri hillolla ja kermavaahdolla. `Gaig men!`: olisi raumalainen sanonut hetkeä myöhemmin.
Lauantaiaamuna lähdimme melomaan Kylmäpihlajan majakalle. Matkan varrelta valitsimme yöpymissaareksemme Vähä-Pihlavakarin, jonka monilukuiset lokit lensivät vieraanvaraisuutta osoittaen läheiselle naapurisaarelle. Jatkoimme melomista, aurinko lämmitti ja meri oli tyyni kuin järviveden pinta. Rantauduttuamme Kylmäpihlajalle lähdimme museokierrokselle oman oppaan kanssa, joka vähätteli turhaan omaa osaamistaan. Nuori naisopas tutustutti meidät saaren historiaan, kasvillisuuteen, hääparien taikauskoisiin kivipolkuihin ja koruttomaan mutta kauniiseen herranhuoneeseen. Kallioon hakattu Ruotsin kuninkaanvallan kruunun kuva hauskuutti mieltäni, sillä se oli aikoinaan ollut leima veronkannon velvollisuudelle…symboli nykyajan verokortille. Myös majakan saaristolaisateria kalasoppineen maistui ja kävimme nappaamassa leipäkorista tuoretta leipää useampaan kertaan. Iltapäivästä melontasuunnitelmamme muuttuivat jyrisevän ukkosen takia. Päädyimme melomaan takaisin yöpymissaarellemme kiertäen majakkasaaren nyt avomeren puolelta takaisin rannikon suuntaan. Avomerellä alkanut tuuli toivotti meidät tervetulleeksi kokeilemaan aaltojen reippautta ja aloin viimein päästä ennakkoluuloistani Raumanmerta kohtaan.
Tämän merimatkan pääasialliseksi tehtäväksi ei muodostunut niinkään melominen, vaan hyvä seura ja yhdessäolo. Tiedäthän, ensin pari ihmistä kokoontuu juttelemaan, sitten kolme, neljä ja lopulta yhdeksän. Siitä hetkestä lähtien kun istuuduimme retkipatjalle vastapäätä Ullan ja Hannan Big Brother-tyylistä teltta-aluetta, vain iltauinti tai kädessä oleva vessapaperirulla erotti meitä toistemme seurasta. Juttelimme kaikenlaisesta, niin vakavista asioista kuin hassuista tavoistamme, joille nauroimme yhdessä. Söimme toistemme tarjoamia pipareita, irtokarkkeja ja kuivahedelmiä. Kiersimme saarta ja söimme marjoja. Viihdyimme toistemme seurassa niin hyvin, että iltamelonta unohtui tyystin ja keskityimme sen sijaan päivälliseen ja Tarun jälkiruokayllätykseen, merisääuutisten hartaustilaisuuteen, auringonlaskuun ja ´merikeppien´ valomerkkeihin.
Melottuamme sunnuntaina helpot 3,5 km Kuuskajaskarin linnakesaareen, aikatauluumme ilmestyi vanha lökäpöksyinen kivenleikkaaja. Teräväkielinen naurattajaukko kutsui meidät pihalleen katsomaan erilaisia kivinäytteitä, kunhan vain ensin herkuttelisimme saaren kahvilassa. Mies oli ylpeä kädentaidoistaan – sen huomasi hänen silmien ilosta kun hän leikkasi kivenpalasia eteemme ihmeteltäväksi. Hänellä oli silmää myös naiskauneudelle: hän lahjoitti kaikille naismelojille kivikaulakorut. Miesmelojat olivat hänelle vain koltiaisia ja siten välinpitämättömän hymähdyksen arvoisia. Charmantti ukonkäppänä piti meitä hyppysissään sosiaalisilla taidoillaan ja hänen seurassaan tutustuimme myös saaren kivimuseoon, entiseen säävalvontatorniin sekä saaren tulevaisuuden karttoihin aina vuoteen 4000 asti.
Meloimme kaiken kaikkiaan 41,5 kilometriä. Sunnuntaina meri tarjosi vastatuulta ja isoja vaahtoisia aaltoja, joissa melominen oli sitä mitä vuoden ajan olin odottanut. Viikonloppu Raumalla osoitti minulle, että ympäristön monipuolisuudesta voi nauttia tarkastellen samalla sen korniutta. Saimme nähdä saaremme länsipuolella aavan meren sekä auringonpaisteen, ja idässä rannikkokaupungin ja ukkosen ilman. Näiden maisemien väliin sateenkaari toi oman väriloistonsa. Illan auringonlaskun kontrastina olivat vuorostaan kaupunginvalot ja ilotulitus. Soitinkin Rauman kaupungille maanantaiaamuna uteliaisuuttani ja sain kuulla että tänä kesänä hääparit ovat järjestäneet ilotulituksia juhliinsa, mutta vainajia on tapana muistaa Raumalla hillitymmin.
Kannustan kirjoitukseni myötä niitä vihurilaisia tutustumaan merimelontaan, joilta tämä kokemus vielä puuttuu. Meri lumoaa ja kauneus löytyy katsojan silmistä niin halutessaan. Niin se on, että ei voi tietää mikä on kaunista, jollei näe sen vastakohtaa. Ja vastakohdassakin piilee usein oma kauneutensa.
Aihe: Raumanmeri 31.7.-2.8.2009, matkakertomusta (Luettu 13693 kertaa)