Koskitapahtuma II (31.7.)

[Maarit Tervo]

Koskitapahtuma II (31.7.)

Wau! Sain vieläpä henkilökohtaisen kutsun II tapahtumaan, kun olin ollut Koskitapahtuma I:ssä. Ajattelin, että hyvä, en ole kokonaan nolannut itseäni Muroleessa mulimisella. No, oikeastaan sen tapahtuman jälkeen sain sellaisen ajatuksen, että olen tasan sellainen meloja kuin itse vaikuttamalla voin olla. Melomiseeni voin vaikuttaa vain minä itse, tämä on se ydinajatus ja se koskee sekä retkimelontaa että koskimelontaa. Yritin sen jälkeen sinnikkäästi saada tuntumaa koskariin ja nyt kuvittelen, että olen jotenkin sen hanikoissa.

Sen verran, että haaveilen jo omasta koskarista ja koskiseikkailuista hyvällä porukalla. Jos vaikka ensi kesäksi saisi likkaporukan kasaan. Hmm… siihen voivat vaikuttaa muut, jospa he innostuisivat tästä tarinasta. Niin koskimelonta on kaikenikäisille sopivaa, eikä sen tarvitse olla pelkkää rodeoratsastusta. Se on melonnan muoto, joka kasvattaa itseluottamusta, uskallusta ja osoittaa omat rajat, joita voi sitten aina yrittää ylittää. Niin ja sitten se kasvattaa lihaksia ja peruskuntoa, ja niitä tarvitaan pitkillä melontaretkillä. Ei yksi sulje pois toista, vaan sekä retki- että koskimelonta tukevat toisiaan. No, nyt jaarittelen liikaa melonnan ihanuudesta – sehän on jokaiselle itsestään selvä asia.

Kymijoen tapahtuma oli 31. heinäkuuta ja tapasimme vajalla ennen aamukahdeksaa - etuajassa, kun kaikki olivat niin innokkaita lähtemään kosken päälle. Edessä oli pitkä ajomatka koskarit katolla. Jännitin niin paljon edellisenä iltana, etten nukkunut kuin pari tuntia ja sitten olinkin kiireenä – alkava päänsärky jyskytti takaraivossa. Ajomatka sujui joutuisasti ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Puolen päivän aikaa purimme koko lastin Ahvionkoskella ja vetäjien pettymykseksi emme odottaneet mela täristen kosken kuohuja vaan olimme into piukassa valmiit puljailemaan. Ahvionkoski on Muroletta huomattavasti suurempi ja vaativampi, ainakin näin aloittelijan silmin.

Aluksi otimme varovaisia vetoja kosken pienemmissä kuohuissa ja hetken päästä huomasin painelevani täyttä päätä alas koskea. Tunsin miten se kuohut hyppäsivät syliini ja vielä jonkin ihmeen pyörteen kautta vielä ristiselkäni taakse. Se oli täyttä menoa heti alusta. Sitten kukin meni taitojensa mukaan ja kokeili virtaan menoa, lossausta, ylävirtaan melomista ja vetäjät olivat mukana neuvomassa tarpeen mukaan. Kaksi tuntia siinä kului ihan huomaamatta ja kyllä se tuntui jo hieman lihaksissa. Aurinko porotti sen verran, että hikikarpalot valuivat kypärän alta. Ei koskessa ollut kylmä. Ja alkava pääsärky… se oli kadonnut kosken pyörteisiin.

Siirryimme sitten Kultaankoskelle, jossa on stoppari ja hyvä surffiaalto. Itselläni petti rohkeus surffiaallon kohdalla, se näytti liian hurjalta – ehkä ensi kesänä. Niin mikä se stoppari on? Sitä en lähde selittämään, sen oppii parhaiten kokeilemalla. Koskimelojilla on sanonta ”Stoppari ottaa omansa”. Hiipimällä meloen lähestyin stopparia ja… se on jotain sanoin kuvaamatonta. Pyörivä sameanruskea aalto, kuohu… en löydä sanoja, mutta se näytti hurjalta. Ja hups siinä olin sitten oikeassa melonta-asennossa, joka on iskeytynyt alitajuntaan. Jokin ihmeen ajatus tai paniikki lähti korjaamaan asentoa ihan vääräksi ja sitten menin lujaa alaspäin kosken kuohuissa. Wau, stoppari tosiaan otti omansa. Ei se melominen siihen loppunut, vaan jatkoimme niin kauan, että olimme kaikki enemmän tai vähemmän väsyksissä. Oli kerta kaikkiaan upea päivä!

Kotimatka sujui meidän osaltamme hyvin ja siinä matkan varrella, Lahden paikkeilla, tuli taas selväksi, että tiellä liikkuminen on vaarallisempaa kuin melominen. Säännöt ja terve järki pelaavat paremmin vedessä.

t. Maarit T.