Vihurin tämän kesän viimeinen meriretki melottiin Porvoon edustalla 13.-15.8.2010. Jarkon vetämälle Söderskärin majakkaretkelle olivat ilmoittautuneet mukaan Ulla, Tiina, Pasi, Markku, Teresa, Matti, Tuula, Pate, Kari, Jouni ja minä. Melontakilometrejä kertyi viikonlopun aikana yhteensä 48 välille Kalkkiranta-Vitholmen-Söderskär-Onas-Kalkkiranta.
Meriretki on aina meriretki. Retkestä tulee arvaamattomasti haasteellisempi, kun vetäjä ehdottaa suunnistusosuuksia osallistujille tekemättä asiasta sen suurempaa numeroa etukäteen. Hätkähdin kun Jarkko ehdotti retken ensimmäistä suunnistusosuutta minulle. Olimme juuri keskustelleet lettujen paistamisesta, ja sitten tulee tällainen yllätys. Tahto onnistua ja johdattaa 11 hengen susilauma perässäni oikealle saarelle kävi luonnollisesti mielessäni. Tiesin että taustatukenani olisivat Kari ja Markku. Silti suunnistaminen joukon ensimmäisenä kysyy jonkin verran itseluottamusta ja rohkeutta. Melontareitit osoittautuvat kartalla yksinkertaiseksi, mutta merellä se on toista – kuten moni meistä sen tietää. Siellä raavitaan aika ajoin päätä, kuullaan toisinaan muilta pientä jupinaakin ja arvuutellaan saarista oikeaa.
Lähdimme melomaan sivutuulessa klo 20:00 jälkeen otsalamppujen ja kajakkivalojen turvin kohti Vitholmenin saarta. Oli hienoa katsella ryhmäämme ja todeta kuinka hyvin tulimme huomatuksi muulle veneliikenteelle valojemme ansiosta. Rantauduttuamme Vitholmenin pohjoisrantaan teltat nousivat pystyyn nopeasti, sitten vielä iltauinti ja teekuppi ja nukkumaan.
Meitä hämmästyttivät sääolosuhteet retkellä. Meloimme lauantaipäivän säärintamien rajoilla kuitenkaan joutumatta keskelle rankkasateita ja ukkosmyrskyjä. Vitholmenin länsipuolelle nousivat tummat ukkospilvet esiin, kun meloimme saaren itäpuolelta kohti Lästholmenia. Salamat taittoivat taivasta, meri oli lähes tyyni ja muutama sadepisara kasteli meitä vain nimeksi. Pirttisaaren ja Söderskärin välisen viiden kilometrin pituisen ulapan ylitimme kahden ukkospilven välissä, joista toinen näytti tuovan mukanaan vettä niskaan rankemman kautta. Mutta niin vain kävi, että rantauduimme määränpäähämme Söderskärille aikataulun mukaan ennen päivän yleisöristeilyä kuivina kuin maakravut. Ukkospilviä ei näkynyt, vain painostava ilma jäi leijumaan merelle.
Vuonna 1862 tiilistä ja graniitista rakennettu persikanvärinen Söderskärin majakka oli huonokuntoisuudessaankin kaunis majakka. Se oli tänä vuonna saanut rakennussuojelupäätöksen, jonka entisöintiin kerättiin rahaa mm. opastetuilla majakkakierroksilla ja myymällä räiskäleitä hillon ja rommilla terästetyn kermavaahdon kera. Söderskärin majakkaan kerrotaan liittyvän myös muumitarinoita, mutta siitä on ristiriitaista tietoa. Mutta ei epäilyksen häivää majakkasaaren todellisille rakkaustarinoille, kuten majakanvartijan tyttären Hanna Waarman ja suutariräätäli Johan Thomasonin onnelle. Heidän mukaansa oli nimetty majakan ainoa sviittikin. Majakan eri kerroksiin oli kerätty vanhoja esineitä menneiltä ajoilta kuten vanhoja kalastusverkkoja, kenkälestejä, kelkkoja, lyhtyjä yms. Näiden viereen sopi Markus Varesvuon upea lintuaiheinen valokuvanäyttely mukaan.
Meloimme iltakuudeksi Onas-saaren Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen leiriytymisrantaan saderintaman kiriessä meitä jälleen takaa. Ukkonen jyrähteli vielä illan mittaan uudemman kerran, mutta jäi lopulta vain uhkaukseksi. Saatuamme teltat pystyyn kävimme uimassa ja aloimme valmistamaan iltaruokaa. Melontaretken tehtävään kuuluu tarkastella mitä kukin retkeläisistä syö. Ihmetyksen aiheita löytyy aina. Matin ja Tuulan kasvispihvit olivat suosituin kiinnostuksen kohde ja saimme kehuistamme palkkioksi maistiaisia. Paistoimme vielä lettuja iltanuotiolla ja menimme nukkumaan sitä mukaan kun valveillaolo alkoi olla silkka mahdottomuus.
Yökastetta oli sunnuntaiaamuna kaikkialla niin telttakankaissa, kajakkien kansilla ja metsäpoluilla. Se oli merkki loppukesästä ja syksyn hiljaisesta saapumisesta. Meri oli entistä tyynempi lähtiessämme melomaan rantoja pitkin kohti Kalkkirantaa. Onaksen länsipuolella näimme Napoleon Bonapartelle (1769-1821) tarkoitetun sarkofagin. Kitön sillan alituksen jälkeen kohtasimme vuosittaisen Sipoon Marino Swing Run - ajelun, jossa parisenkymmentä avomoottorivenettä soljui helminauhana niemen takaa vastaan.
Jarkon jakamat suunnistusvuorot olivat tältä retkeltä lopulta paras anti. Retken vetäjän vastuun ymmärtää lopullisesti oman vetovastuun myötä. Se kasvattaa vastuunkantoa ja ryhmäkäyttäytymistä sillä suunnistaminen, ryhmän koossa pitäminen yhtenä, muun laivaliikenteen tarkkaileminen sekä sopivan melontavauhdin löytäminen samanaikaisesti ei ole helppoa. Jonkun on myös aina huolehdittava osallistujien määrän laskemisesta pitkin retken kulkua. Suunnistusreittien ehdottaminen ja tarkistaminen taitavamman melojan kanssa on sen väärti, silloin mahdolliset epähuomiot ja virhetulkinnat pienenevät. Yhtälailla epävarma suunnistaja helpottuu osaavamman tarjoamasta avusta. Suunnistusvastuu muuttuu lopulta koettelemuksesta hyväksi kokemukseksi: yhteishenki on yhdessä tekemistä. Perässä melova susilauma onkin hyvä joukko melojia, joista toisilla on enemmän osaamista merimerkkien lukemisessa, suunnistamisen taidoissa tai alueen tuntemisessa. Onneksi!
Kiitos Jarkolle ja koko joukollemme mukavasta viikonlopusta. Samalla haluan kiittää kaikkia Vihurin retkien vetäjiä, jotka suunnittelevat ja toteuttavat melontaretkiä omalla vapaa-ajalla muiden melojien iloksi. Vastuullisesta tehtävästä huolimatta huumorinne ja hyväntuulisuutenne ovat olleet aina mukana.
www.soderskar.fiwww.lintukuva.fi/markusvaresvuo/portal.fma.fi/sivu/www/fma_fi/merenkulun_palvelut/merikartat/
