Kirjoittaja Aihe: Surffia vuorovedessä  (Luettu 3751 kertaa)

Poissa Pertti Peussa

  • Jäsen
  • Viestejä: 59
Surffia vuorovedessä
« : 27.04.12 - klo:10:06 »
Olin vaimon kanssa lomamatkalla Skotlannissa, ja länsirannikolla käymisen yhteyteen olin saanut sovittua tide race –session Connelin kylässä majaa pitävän Sea Freedom Kayak (http://www.seafreedomkayak.co.uk/) vetäjän kanssa. Jo kaksi viikkoa ennen visiittiä olivat kaikki kolme muuta seudun merimelontatoimijaa myyneet ei-oota, mutta onneksi Tony Hammock järjesti aikaa sille illalle, ja sain yksityssession.

Falls of Lora ei tarkoita joessa olevaa putousta, vaan vuoroveden aikaansaamaa koskea. Atlantin pinnan noustessa Firth of Lornin vesi haluaa Loch Etiveen, ja sen on mentävä keskimääräistä vilkkaammin, koska salmen kapeikko on pohjastaan matalahko. Vastaavasti kun Loch Etive on täyttynyt ja Atlantin pinta laskee, on samassa paikassa koski toiseen suuntaan. Ilmiö on kait parhaimmillaan keväällä, varsinkin jos vuoroveden vaihtelu on maksimissaan (4.2 metriä). Kaikkein parhaat aallot/stopparit syntyvät ulosvirtausvaiheen (ebb) aikana. Oma sessioni oli sisäänvirtausvaiheessa (flood), ja vuorovesi oli 3.8 metrin luokkaa. Paikkaa on kuvattu hyvin Tonyn ylläpitämällä sivustolla http://www.fallsoflora.info/.

Melonta tehtäisiin retkikajakilla. Kajakkia valitessa Tony korosti että pitää ottaa riittävän iso, joka ui veden pinnalla, eikä uppoa kovin syvään. Itse olin yrittänyt valita Tonyn kajakeista lyhimmän ja ketterimmän johon vielä mahtui sisään, mutta Tony osoitti reilusti yli 5-metristä ja sanoi sen olevan parempi. Sitten kuivapuvut ja muut kamat päälle ja kannoimme kajakit Tonyn takapihalta maantien yli rantaan. Ennen kuin lähdettiin melomaan, kävi Tony läpi pari-reskutuksen perusteet.

Kajakki tuntui heti hyvältä ja melan lapakulmakin oli sama kuin omassani, joten olo oli kodikas kun lähestyimme ensimmäisiä virtauksia. Loralla oli neljä leikkipaikkaa. Paras aalto oli keskellä salmea, mutta sinne joutui lossaamaan vauhdikkaasti pitkän matkan, ja aallosta pudottuaan joutui koukkaamaan pitkän matkan takaisin. Vesi keskiaallon jälkeen aaltoili ja pyörteili joka suuntaan, joten siellä sai olla reaktioiden kanssa tarkkana, ja pitkää kajakkia sai välillä taitella aika päättäväisesti jotta se meni sinne minne halusi. Niinpä keskiaallossa vierailtiin harkiten, ja joka visiitin jälkeen lepuuteltiin leikkimällä molemmin puolin olevissa muissa aalloissa, erityisesti siltapilarin luona olevassa ’alkeissaallossa’, johon pääsi helposti.

Vaikkei oma vuoroveteni jäänyt kuin 0.4 metriä maksimista, olivat aallot Tonyn mukaan metrin matalammat kuin parhaimmillaan. (Ja voipi olla ettei tuntematonta suomalaista olisi lähdetty maksimitilanteeseen viemäänkään pelkän mailinvaihdon perusteella…). Nyt aallot olivat max 80-90cm, parhaimmillaan ne ovat 1.7-1.8m. Keskiaallon pitävä ’leikkialue’ oli nyt vain metri-puolitoista leveä, Tonykin laski siitä ohi pari kertaa. Itse sain onneksi yhden hyvän session kakkosaallossa. Vaikka miten katseli taakseen kun pudottautui keskiaaltoon, päätyi sitä salaperäisesti hieman eri paikkaan aaltoa kun silmillään takaviistoon mittaili.


Kuvateksti: Tiukkaa lapiointia aaltoon hidastamiseksi...


Kuvateksti: Hitto - munhan piti päätyä tonne monttuun


Kuvateksti: Eiku takaisin rannan suvantoon vauhtia hakemaan


Sitten kun surffissa oli, sai melaperäsintä käyttää voimakkaalla kädellä jotta sai pitkän kajakin suuntaa säädettyä. Se auttoi, että vesi vertasi niin nopeasti, että mela plaanasi tehokkaasti ja kantoi hyvin. Kajakin kallistus auttoi, muttei toiminut lähellekään niin selkeästi kuin pelipaateilla. Mulle paras, mutta herkkää perstuntumaa vaativa kääntötapa oli jarruttaa jotta kajakki nousi melkein aallon päälle, kääntää se siinä nopeasti (’kummun’ päälle se kääntyi kevyesti) uuteen suuntaan ja tehdä sitten pari nopeaa melanvetoa jotta se valui takaisin aallon etupinnalle.

Koska veden virtaus ja pinnankorkeus koko ajan hieman muuttuvat, muuttuivat puljauspaikatkin. 15 minuutissa saattoi jo huomata jotain eroa. Tony katseli kellosta ja raportoi koska meno olisi parhaimmillaan eri paikoissa. Kovimmissa ebb-keleissä jokin aalto kuulemma muuttuu jossain vaiheessa ikävän pitäväksi stoppariksi. Pyörteet olivat voimakkaampia kuin muualla näkemäni, mutta merikajakilla ei niissä ole hätää; jos karuselli kyllästyttää, pääsee niistä pois parilla melanvedolla. Freestyle-paateilla voi kuulemma käydä niin (varsinkin jos meloja haluaa), ettei pinnalla ole kuin keula, pää ja kädet.

Teimme välillä pari eskimoa suvannossa ihan jäähdyttelymielessä. Erona koskipuljaukseen oli, että nyt tuli suuhun suolan maku. Vajaat kolme tuntia lähdöstä pudotimme kajakit sopivan uupuneina taas Tonyn takapihalle.

Tällä matkalla ei aikataulu antanut myöten pidempään meriretkeen. Obanin seutu on merimelonnalle hyvä, ja vuokrakamoja, retkikohteita ja -järjestäjiä on useita, kunhan on varauksineen ajoissa liikkeellä.

Jos melonta jossain vaiheessa alkaa tympiä, löytyy keskustan viskitislaamosta vaihtoehtoista ajankulua.


Päätän raporttini Skotlannista tähän.
Pertti