Tämän kesän kenties viimeinen meriretki on takanapäin, ja heti aamulla herättyäni jälleen kaupungista, huomasin kuinka pieniksi tai etäisiksi arkiset kaupunkielämän asiat muuttuvat luonnon keskellä. Kaupungissa ja luonnossa ajatukset järjestyvät uuden arvoasteikon mukaisesti. Jatkuvasti mielen täyttäneet asiat menettävät merkitystään luonnossa kunnes on aika palata takaisin kotiin päin. Tultuani kotiin minua ei odottanut ainoastaan posti eteisessä vaan myös kirjoituspöydällä oleva riippakivi, opiskeluesseeni, ja muut työasiat. Kädessä roikkuvat melontakassit vaativat oman huoltonsa, pesunsa ja kuivattamisensa. Tervetuloa takaisin kotiin eikä siinä mitään, ajattelin, mutta minulla oli silti kaipuu merelle, suureen panoraamamaisemaan, jossa tilan täyttivät taivas, meri ja kalliot.
Nautin siitä, että samanhenkiset ihmiset lähtevät yhdessä Suomen ainutlaatuiseen merimaisemaan melomaan, nukkumaan telttoihin ja valmistamaan ruokaa trangialla. Yhteenkuuluvuuden tunne ja solidaarisuus kanssamelojia kohtaan mielenkiintoisten keskusteluiden ja hyväntahtoisten naljailujen ja kuittailujen kanssa rakentaa me-henkeä. Yhtälailla melontareittien valinta niin suojaisilta kuin tuulisimmiltakin merialueilta täyttävät eritasoisten melojien toiveet ja odotukset. Toisten huomioiminen saa kiitosta lopulta kaikilta osallistujilta pienten jännitysten jälkeen. Sitkeyden ja onnistumisen ansiosta melontakokemus karttuu ja lisääntyy. Kukapa tosiaan olisi jo seppä syntyessään? Merimelonta on itsensä voittamista, elämysten kokemista kajakin kohdatessa vaahtopäitä sekä kuntoa kestää pitkiäkin päivämatkoja päivä toisensa perään. Mutta se on myös kiintymistä kajakkiinsa, minulla ainakin, ja kajakin nostamista kalliolle lepäämään illan päätteeksi ja sen huoltamista ansaitusti ennen seuraavaa päivää.
Vastapainona melonnalla ovat tauot, loikoilut sileillä kallioilla ruokailun päätteeksi tai mustikoiden keräämistä suuhunsa lähimetsästä. Itse huomaan elämyksiä usein vasta kun ne ovat ohitse. Lauantaiaamuna odotin muiden lailla sateen loppumista ja seisoin vesisateessa rannan tuntumassa nojaten mäntyyn keltaisissa sadehousuissa ja turkoosissa sadetakissani. Olin varustautunut sateeseen mielestäni hyvin. Mutta hupussani oli pieni saumarepeämä josta valui sadevettä suoraan selkääni kastellen paitani kosteaksi, ja pian aloin väristä jo kylmästä. Näin jälkikäteen, se oli muistorikas kokemus, sillä milloin minä olen viimeksi seissyt itse sateessa ja odottanut vain sen loppumista!
Tässä vielä muutamia lauseita itse kunkin retkeläisen tunnistettavaksi:
- Voi että mulla on nälkä!
- Hei, näitteks te – tuolla on aurinko!
- Milloin tämä sade loppuu?
- Meloessa saisi sataa vaikka kuinka, mutta ei enää leiriytyessä.
- Hyvä ettei mulla ole tänään karttaa. Tuntuu ihan vapaapäivältä.
- Mulla lähti kynsilakat varpaista kun seisoin tässä mutavedessä.
- Tekeepä hyvää vain kellua täällä vedessä illan päätteeksi.
- Joo, mennään mieluummin saunaan kuin kauppaan.
- Vie mennessä tuo tullessa (kajakin ja teltan välimatka alkoi jo tuntua pitkältä).
- Mihin mä laitoin sen – se oli just mun käsissä ja nyt sitä ei ole missään…
Kiitos omasta puolestani kaikille retkeläisille. Mukana Hannan vetämällä meriretkellä olivat Tiina, Tuula&Jouni, Susa, Heikki, Eija, Leena, Mika ja minä. Meloimme Saaristomerellä 14.–18.7.2011 yhteensä 101 kilometriä hyvin vaihtelevissa säissä. Vielä kerran kiitokset myös Jounin isälle Hannulle saunasta ja maittavasta aamupalasta sekä Karille, jonka apuun saimme jälleen kerran luottaa kuljetuksissa ja kajakkien huolloissa.
Aihe: Saaristomerellä 14.-18.7.2011 (Luettu 9577 kertaa)